Kirja on kevyin Hosseinin kirjoista. Henkilöhahmoja vilisee paljon ja suurinta osaa yhdistää jonkinasteinen sukulaisuus. Ajallisesti kirja kattaa yli puoli vuosisataa. Tarina keskittyy Afganistaniin ja Kabuliin ja sieltä pakenevien ihmisten myötä tarina leviää pitkin maailmaa - etenkin USAn ja Pariisiin. Ehkä juuri henkilöiden ja tarinoiden runsaus, vaikka heistä jokainen on jollain lailla sodan ja menetysten vaurioittama, tekee sen, että kirja ei ole ahdistava tai edes raskas.
Tarinoita kirjassa on monia. Yksi päätarinoista on toisiinsa kiintyneiden sisarusten Abdullahin ja Parin joutuminen erilleen toisistaan ja vanhoina toistensa löytäminen. Pari päätyy varakkaan perheen adoptiolapseksi isoon, komeaan kaupunkitaloon ja vähitellen unohtaa isänsä ja rakkaan veljensä. Silti rinnassa on läpi vuosien tunne, että jotain puuttuu.
Syksyllä 1952 Saboor-niminen mies matkaa Kabuliin Abdullah-pojan ja parivuotiaan Pari-tyttärensä kanssa. Isä on mennyt uusiin naimisiin, sillä hänen vaimonsa on kuollut synnyttäessään Paria. Abdullah on Parille enemmän vanhempi kuin veli. Hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa.
Kabulissa heitä odottaa kuitenkin kohtalo, jota kumpikaan ei ole voinut aavistaa, ja heidän elämänsä saa aivan uuden suunnan. Kuinka häilyvä on oikean ja väärän raja? Kumpi on tuskallisempaa, etsiä juurensa tunteakseen itsensä vai yrittää unohtaa?
Lukutahtini näyttää romahtaneen. Syynä on kirotut venäläiset klassikot - ne musertavat paholaiset ;) Olen vihdoin uskaltautunut aloittamaan jälleen niiden lukemisen vetävimmäksi arvioimastani Anna Kareninasta. Valmista tulee, mutta hitaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti